Onko työkaverisi palaveriterroristi? Laura Friman nostaa tikun nokkaan kaikkien tunteman ihmistyypin – ”Vähemmästäkin sielu kuolee”

Yksi asia paljastaa huonon pomon vain minuuteissa – nimittäin taito vetää palavereja, kirjoittaa Laura Friman kolumnissaan. Millainen sitten on hyvä palaveri? "Palaveri on epäonnistunut, jos jokainen ei jaksa pysytellä mukana. Silloin ainoa oikea ratkaisu on tiivistää."

Työpaikallani on ihana perinne. En puhu pullakahveista tai perjantaipulloarvonnoista (nämäkin kyllä kelpaisivat, kiitos vain) vaan viikkopalaveristamme. Kilvoittelemme nimittäin joka viikko sen pituudesta.

Tai tarkemmin ottaen: sen lyhyydestä. Viikkopalaverimme keskimääräinen mitta on 22 minuuttia. Kun selviämme sen alle, taputamme yhdessä riemukkaasti. Hyvä me!

Paskaan palaverikulttuuriin tottuneelle, eli melkein kenelle vain, tämä voi kuulostaa järkyttävältä. Miten keskikokoisen työyhteisön kalenterin voisi puida läpi reilussa vartissa? Voi hyvinkin.

Leväperäisyyden sijasta kyse on järkeistämisestä. Palaverissamme punnitaan, mistä kukin hyötyy. On tietenkin fiksua, että jokainen työyhteisön jäsen on kartalla kokonaiskuvasta: vaikka jokin osa-alue ei liity suoranaisesti omaan tonttiin ja toimenkuvaan, on hyvä kuulla, jos meneillään on jotakin erityistä. Se riittää.

Varsinaisen viikkopalaverin jälkeen voimme jatkaa työtehtävien koordinointia ja prosessien päivittämistä pienemmillä kokoonpanoilla – siis niiden kanssa, joille tarkemmat kysymykset oikeasti kuuluvat.

Tässä johtajuustaidot punnitaan – millainen on hyvä palaveri?

Unohtakaa yt-neuvottelut ja kehityskeskustelut. Jos johtajuustaidot punnitaan jossakin, niin palaverissa. Palaveri on moniviikoittainen mahdollisuus joko saada alaiset rakastumaan ja sitoutumaan työyhteisöönsä – tai päinvastoin.

Jämerä johtaja suitsii vääjäämättömät, sivuraiteille versovat keskustelut ja palauttaa fokuksen tärkeimpiin. Ne käydään läpi systemaattisesti ja napakasti. Se ei tarkoita, ettei muilla olisi suunvuoroa tai ettei keskustelulle olisi sijaa. Ne vain osataan pitää raameissaan. ”Jatketaan tästä toiste” on kaunein lause, jonka kanssakokoustaja voi kuulla.

En ole aina nauttinut siitä ihanasta palaverielämästä, jossa nyt paistattelen. Ehei. Olen tuhlannut arviolta 67 prosenttia työelämästäni istumalla palavereissa, joissa jaaritellaan hedelmättömästi niin pitkään, että tuntuu kuin hermostoa hangattaisiin tylsällä veitsellä tuntikausia putkeen.

Jaa-a, enpä tiedä, mitä jos, tiedä sitten, odotapas kun muistelen… Inhimillistä, mutta sietämätöntä. Vähemmästäkin sielu kuolee. Kun koolla on ihmisiä, jotka pelkäävät valintoja ja linjauksia, palaverit venyvät eikä kukaan ole niiden lopussa hullua hurskaampi. Mitä oikeastaan päätettiin vai päätettiinkö mitään? Ja mitä minun kuuluikaan nyt tehdä?

Palaveriterroristit vaanivat loppusuoralla

Pahinta ovat tietenkin palaveriterroristit, jotka oikein vaanivat sitä hetkeä, kun läppäreitä läväytellään jo kiinni. Oliko kellään vielä jotakin mielessä? No, itse asiassa…

Tässä kohtaa neukkarin kidnappaaja nostaa esiin joko täysin vähäpätöisen asian (”onko koskaan mietitty, onko automaattikahvikoneen maitojauhe luomua?”) tai aivan liian suuren asian (”tää median murroshan on asia, johon meidän tulisi reagoida, mutta miten?”).

Oli aiheen kokoluokka mikä tahansa, häirikön mielestä siitä on hyvä keskustella seuraavat 35 minuuttia. Muut rukoilevat armokuolemaa.

Halki, poikki ja pinoon -metodi ei tietenkään sovellu kaikkeen kokoustamiseen. Luova työ vaatii aikaa ja tilaa, ja joskus kolmen ruokalajin lounaan viineineen. Silloin tapaamista ei kannata naamioida palaveriksi vaan se brändätään workshopiksi tai vetäytymiseksi.

Niillä on eri klangi. Silloin osallistuja orientoituu siihen, mistä on kyse: paineettomaan kellumiseen, jonka välissä voi googlata ilman syyllisyyttä lohireseptiä illalliseksi ja antaa mielen harhailla.

Palaveri taas on epäonnistunut, jos jokainen ei jaksa pysytellä mukana. Silloin ainoa oikea ratkaisu on viilata mittaa. Se meidän viikkopalaverimme? Ennätys on 17 minuuttia. Rukoilen, että pääsemme vielä tänä vuonna 16 minuuttiin.

Lue myös:

Tunnistatko työkaverisi? Laura Friman laukoo vaietun totuuden työpaikan ”uhriutuvista marttyyreista”

Puuduttavatko palaverit? Kysy itseltäsi nämä kysymykset ennen seuraavan järjestämistä

Laura Friman kysyisi tämän kysymyksen jokaisessa työhaastattelussa – ”Epäempaattinen pomo on ihmisen paskin kohtalo”